Miten on voinu opiskelijatytön elämän onnellisuustaso laskea näin paljon, vain parin kuukauden aikana? 

Pari viikkoa viimeisen lukiovuoteni aloituksesta olin vielä se sama energinen ja iloinen ystävä joka olen ollut suurimmaksi osaksi viimeiset kaksi vuotta. Mikä valoisa tulevaisuus edessä, viimeinen vuosi koulussa, tästä ajasta pitäisi nauttia kavereiden kanssa hyvin perusteellisesti!

Sen sijaan kaikki on mennyt pieleen. 

Alamäen aloitti kokonaisvaltainen tunne-elämän pakkouudistaminen, kun kahden vuoden aikaisiin rutiiniajatuksiin, haaveisiin ja unelmiin tuli todellisuus mukaan. Luovuin ajatuksesta, joka herätti aamulla ja sai mut nousemaan sängystä ja lähtemään kouluun. Päivä kerrallaan sitä yritti rämpiä samoissa paikoissa mutta nyt eri ajatuksin. Nyttemmin olen paremmin sinut asian kanssa, vaikken vielä kokonaan. Ja pari kertaa tuli käytyä aika pohjalla. 

Sitten mukaan tuli ystäväporukan sisäinen särö. Ennen niin läheinen ja hulvattomia ideoita keksivä ja toteuttava joukko ei ole enää samanlainen. Kaunaiset ajatukset ja riidat, joilla ei ole edes syytä, ovat jostain syystä vieneet nyt voiton. Eikä edes joukon vahvimpiin kuuluva jaksa enää kauaa. 

Mikä muuttui? Aikuistuimmeko yhtäkkiä? Vai yksinkertaisestiko koimme vain enemmän asioita? Mistä se johtuu, että ennen asiat selvitettiin mutta nyt ollaan hällä väliä -asenteella? 

 

Mikä

on

muuttunut?