Minä olen viime aikoina suhtautunut hyvin skeptisesti elämään. Ei ole oikein innostanut nousta sängystä uuteen päivään (varsinkaan kun viime viikko oli koeviikko). Olen kuitenkin luonteeltani sopeutuja, ja olen tähän mennessä tottunut kaikenlaisiin tilanteisiin, esimerkiksi vanhempien eroon ja koulun vaihtamiseen. En ole vielä törmännyt tilanteeseen josta ei pääse yli. En totuuden nimissä viitsi edes ajatella mihin sellainen tilanne voisi johtaa. 

Yksi suurimmista ärsytyksen kohteistani on se, etten tiedä oikeita vastauksia. Enkä meinaa kirjaviisautta ja kokeiden läpäisemistä, vaan elämän kysymyksiä ja arvoituksia. Haluaisin tietää sen lopullisen, kaikki kannat huomioonottavan oikean vastauksen esimerkiksi siihen, onko homoseksuaalisuus niin sanotusti luonnollista ja hyväksyttävää. Haluaisin ainakin uskoa näin, mutta olen kohdannut todella hyviä argumentteja vastapuoleltakin. Mielipiteiden argumentointi on kaikista tärkeintä, kun keskustellaan yksilön henkilökohtaisista mielipiteistä. 

Viime aikoina tämä oikeiden vastausten puuttellisuus on erityisesti häirinnyt. Olen persoona, joka haluaa miellyttää, ja argumentoida järkevästi, olen persoona joka haluaa olla oikeassa. Siksi olen viime aikoina ollut ahdistunut tämänhetkisen elämäni kysymyksistä. Onko oikein olla vihainen? Vihaisuudella on tietysti syy: onko oikein olla vihainen, kun ottaa huomioon syyn? Onko syy tarpeeksi painava, vai onko se ihan mitätön? Muutaman ensimmäisen päivän olin sitä mieltä, että syy ei ollut mitätön, vaan se muutti senhetkistä elämääni suuresti. Mutta keskusteltuani muiden ihmisten kanssa - jokaisella tietysti omat mielipiteet - aloin jälleen etsiä "sitä oikeaa vastausta" - oliko sittenkään oikein olla suuttunut? Pitääkö toimia järjen vai tunteiden pohjalta? Alussa toimin tunteiden pohjalta, mutta järkisyyt takoivat mielessäni alituiseen: onko tämä nyt ihan tyhmää, onko minulla mitään oikeutta tähän. 

Asian voi nähdä monelta kannalta. Itse näin alussa sen niin, että olin petetty, päin naamaani oli valehdeltu, ja itsekkyys oli vienyt voiton. Suurin osa ystävistäni, yllättävää sinänsä, ajatteli samantapaisesti. Tunsin olevani arvoton, nurkkaanheitetty ihmisraunio, joka valutti kyyneleitä ihmisten takia jotka eivät niistä välittäneet. Vaikka toimin tunteiden pohjalta, kyseenalaistin kuitenkin alusta asti toimintatapani. Minulla ei ollut asiaan minkäänlaista sananvaltaa, ja joissain tapauksissa minua saatettiin pitää jopa huonona häviäjänä. Puolustuksekseni voin sanoa, että kyse ei ollut missään vaiheessa halusta olla vihainen: vaikka olen kostonhimoinen persoona ja nautin vallan tunteesta, en nauttinut missään vaiheessa siitä että ystävyyssuhteeni kärsivät ja samalla minä itse. En voi reaktioilleni mitään, sille että sydän hyppää kurkkuun kun näen tietyn ihmisen, tai sille, etten pysty puhumaan enää.

Eräs ystäväni sai jollain lailla muutettua ajattelutapaani. Hän sanoi suoraan, että on turha olla vihainen. Varsin suorasukaisin sanankääntein ymmärsin, että minun pitäisi alistua tähän tilanteeseen ja niellä omat tuntemukseni. On parempi valita rakkaus oikean ihmisen kanssa kuin ystävyys. En sano, että allekirjoittaisin tuon ajatuksen, mutta.. Keskustelu kuitenkin muutti ajatustani johonkin suuntaan. "Se on sitä elämää", minulle sanottiin. 

Tänä päivänä tilanne on avoin. Tunnen voivani jatkaa elämää, mutta tänään sain selville yhden totuuden. On pieni mahdollisuus ettei se olekaan totuus, mutta tällä hetkellä se tuntuu totuudelta.

Minä en unohda.
Minä en ikinä tule hyväksymään asiaa sataprosenttisesti.

Toistan vielä, se ei ole halusta kiinni. Se on sydämen asia, eikä se vain ole mahdollista, niin paljon kuin sitä haluaisinkin.